Kohtaamisia Keravalla -kirjoituskilpailun finalistitekstit  

Kilpailuun osallistui iso joukko nuoria ja tekstien tyylit vaihtelivat runoudesta kauhuun, fantasiaan, dystopiaan, romantiikkaan ja joukossa oli myös muita novelleja ja esseististä proosaa.

Kirjastolaisista koostuva raati valitsi kilpailijoiden joukosta viisi finalistitekstiä, jotka pääset lukemaan tältä sivulta.

Kummiteltu Kerava

Kummituksen leijailu matikan tunnilleni on juuri sellainen häiriötekijä, jonka tämä tylsälä vaatii. Muut luokassa eivät kuitenkaan vaikuta huomaavan sitä, joten hän on täällä minua varten. Vihdoinkin. Onhan tietenkin mahdollista, että hallusinoin, joka olisi näistä kahdesta vaihtoehdoista se vähiten pelottava. Kummitus viittaa minua seuraamaan, joten nousen paikaltani ja livahdan ulos luokasta.

”Löysitkö hänet?” kysyn päästessäni luokan ulkopuolelle.

Noel aina sanoi, että, jos haluaa tehtävän tehdyksi nopeasti ja huomaamattomasti, kummitus on paras lähettää asialle. Hän oli yrittänyt selittää minulle syytä, mutta en oikein onnistunut kuuntelemaan. Jotakin maallisista siteistä ja keskeneräisistä asioista. Noel muuttui puhuessaan. Hän oli aina kaunis, mutta hän koki muodonmuutoksen puhuessaan näistä asioista. Loistavine kasvoineen hän näytti kreikkalaiselta jumalalta. Nyt toivon, että olisin kuunnellut häntä. Hän tiesi niin paljon. Räpyttelen silmiäni nopeasti. Hänen pitäisi olla täällä.

Kummitus ei kuitenkaan vastaa kysymykseeni, vaan jatkaa lipumistaan kohti ulko-ovea. Huokaisen syvään ja lähden hänen peräänsä. Kummitukset ovat hyvin rasittavia.

Aurinko porottaa täydeltä terältä. Haluaisin palata kouluun hakemaan aurinkolasini, mutta en uskalla riskeerata kummituksen katoamista. En ole edes varma voivatko kummitukset kadota kesken tehtävän suorittamisen, mutta en halua uhkapelata. Tämä on liian tärkeää.

Haamu johdattaa minut Keskuskoulun ohi ja Keravan keskusaltaalle. Hän viittaa minua kahlaamaan sisään.

“Oletko tosissasi? Miksi juuri täällä?” kysyn ja ääneni särisee hieman. Inhoan sitä, kuulostan heikolta.

Tietenkin tämä on portaaleista lähin ja kätevin, mutta kummitus olisi vähän voinut ajatella sen ällöttävyyttä valmistellessaan sen. Kaikista portaaleista tämä on inhokkini, niin likainen. Olen varma, että näin majavan kylpemässä täällä kerran.

Ensimmäisellä kerralla, kun Noel kertoi minulle portaaleista, olin nauranut. Jopa nyt ajatus siitä, että Keravalla kaikista paikoista on eniten portaaleja koko Suomessa, huvittaa minua hieman. Mutta ehkäpä se on totta, että tavallisimmilta vaikuttavista paikoista löytyy eniten taikaa. Loppujen lopuksi ei Kerava mikään kamala paikka ole, ei ole kaukaa haettua, että portaalit tuntevat vetoa sitä kohtaan.

“Jos saan jonkun järvipöpön tuolta ja kuolen, vannon, että asetan kirouksen päällesi, joka sitoo sinut tänne ikuisiksi ajoiksi”, sanon kummitukselle, joka vain tuijottaa minua takasin tyhjin silmin.

Käärin farkunlahkeeni ja otan pois kenkäni sekä sukkani ja asetan ne siististi altaan viereen. Sitten astun sisään altaaseen. Vesi yltää vain sääriini. Sen viileys voisi kuumana alkukesän päivänä olla rauhoittavaakin, mutta en pysty olemaan ajattelematta kaikkia ötököitä ja eläimiä, jotka ovat kuolleet ja jättäneet ties mitä jätteitä altaaseen. Mahani murahtaa varoittavasti. On varmasti parasta saada tämä pois päiväjärjestyksestä. Pieni osa minusta haluaa vain paeta. Nousta pois inhottavasta altaasta ja makoilla peiton alla, syödä suklaata katsellen elokuvia. Sitten muistan Noelin naurun ja häpeä huuhtoutuu ylitseni. Minun täytyy ainakin yrittää. Olen sen velkaa hänelle.

En rehellisesti muista, mitä sinä päivänä tapahtui. Muistan vain, kuinka hän kiljui, kun kummitukset raahasivat hänet alas.

Sen päivän jälkeen lukittauduin hänen huoneeseensa, enkä lähtenyt sieltä mihinkään. Keskeytin kaikki kurssini ja vietin suurimman osan ajastani nukkuen. Käpertyneenä Noelin sänkyyn puoliunessa pystyin melkein kuvittelemaan, että hän olisi yhä täällä. Hän ilmestyisi kulman takaa laukoen jonkun latinan kielisen aforismin tai nauraen nykyiselle tilanteelleni. “Ylös ja ulos Maija, ei Roomaa rakennettua sängystä”. Sängystä nouseminen tarkoitti kuitenkin hyväksymistä siitä, että hän oli todella poissa, enkä tiennyt, miten palaisin elämääni ilman häntä.

Eräänä päivänä olin saanut itseni raahattua pois sängystä ja olin käymässä läpi Noelin kirjahyllyä. Hän rakasti kirjojaan. Hän oli raapustanut kaikkiin kirjojensa marginaaleihin erilaisia muistiinpanoja ja kävin niitä läpi nälkäisesti. Olin asettunut lukemaan jotain kirjaa kirjahyllyn alla, kun kirja rituaaleista putosi eteeni. Kävin sitä läpi ja huomasin rituaalin, jota voisin soveltaa hänen takaisin tuomiseensa kuolleiden maailmasta. Se tuntui kohtalolta.

Pudistan päätäni ja vedän itseni pois muistoistani. Näen hänet pian, ei ole mitään järkeä alkaa potemaan nostalgiaa nyt. Katson alas veteen ja hätkähdän. Tyttö, joka tuijottaa minua takaisin ei ole minä. Olen tehnyt tämän kyseisen rituaalin kymmeniä kertoja ja silti selkäpiitäni karmii, kun tuijotan kiharatukkaista tyttöä, jolla on näkyviä vakavia haavoja. Kummitukset ovat läpikuultavia, joten on vaikea yhdistää, että he ovat oikeasti kuolleita. Tässä on kuitenkin todiste, että tämä tyttö on oikeasti elänyt ja on tullut murhatuksi väkivaltaiseksi. Tunnen pienen surun pistoksen ajatellessani kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat vankeina tässä maailmassa kohdattuaan traumatisoivan ja väkivaltaisen kuoleman, ilman mahdollisuutta lepoon.

Otan lempikynäni farkkujeni takataskusta. Käteni tärisevät, joko järkytyksestä tai jännityksestä. Ensimmäisessä rituaalissani, joku tapaus missä kummitus oli jäänyt jumiin vessanpönttöön, nauroin ajatukselle siitä, että jokin itselle merkittävä esine pitäisi heittää mukaan.

Kaadan veteen valmistamaani rituaalinaloittajaa, joka muistuttaa niin paljon verta, että ylenantamisen vaara on jälleen todellinen. Ripotellessani Noelin hiuksia veden ja veren sekoitukseen, alan toistelemaan latinan sanoja, jotka tunnen niin hyvin. ”Ab umbris infernis” Vergiliukselta. Hän auttoi Dantea laskeutumaan helvettiin, joten hän saa myös auttaa minua.

Juon loput ‘verestä’ ja se polttaa mennessään alas. Kaon, mutta onnistun pitämään liemen alhaalla. Kummitus alkaa pyörimään ympärilläni luoden valkoisen suojakehän ympärilleni. Rintaani polttaa ja katson alas. Se hohkaa kirkasta sokaisevaa valoa. Ilmeisesti ei pitäisi katsoa, koska silmien vahingoittumisen vaara on liian suuri, mutta minkäs teet. Tärisen ja mustat pisteet uivat silmissäni. Kurotan alas toiseen maailmaan Noelia kohti, ennen kuin jänistän, ojennan käteni ja vedän häntä ylöspäin. Kuiskaan hänen nimeään kerran, kaksi, kolme kertaa. Toistelen hänen nimeään kuin manausta. Takerrun siihen kuin hukkuva pelastusveneeseen. Nimissä on voimaa, mutta en uskalla ajatella muuta. Kerään kaiken tahdonvoimani ja kiskon häntä pinnalle, takaisin tähän maailmaan. Ja viimein, kun olin pyörtymäisilläni, saan hänet kiskottua pinnalle. Vedän hänet tiukasti halaukseen ja sitten aivan liian pian, minä vaivun alas, sinne mistä hän tuli. Tiedän, että hän ei anna minulle anteeksi tätä. Mutta ainoa keino meille molemmille kävellä kuolevaisten maassa on tämän kautta. Hän jos kuka pystyy pelastamaan meidän molempien sielut, minusta on vain uhrautumaan.

Noel muistaa hyvin yön, jolloin kaikki meni pilalle. He olivat yrittäneet tehdä uutta portaalia maauimalaan, joka ei tietenkään ollut ihan laillista, mutta Noelille oli luvattu mukava summa siitä ja hän halusi laajentaa kirjastoaan, joten minkäs teet. Hän oli kertonut Maijalle heidän tekevän jotain täysin laillista ja tylsää, mutta jotakin, johon Maijan täytyisi tulla mukaan, koska se olisi hyvä oppimiskokemus tai jotain. Noel antoi uutiset sillä tylsistyneellä, mutta fiksulla tavalla, joka sai Maijan periaatteessa syömään hänen kädestään, sitoen siihen jotain puolivillaisia viittauksia klassikoihin ja antiikkiin, joita Maija näytti rakastavan, muttei oikein ymmärtänyt. Hän selkeästi halusi poikaystävän, joka ymmärtäisi näitä asioita, mutta ei itse viitsinyt ottaa niistä selvää. Se oli hyvä, koska Noelkaan ei tiennyt mitään antiikista. Miksi hänen pitäisi kiinnostua joidenkin vanhojen rapistuneiden rakennuksien historiasta. Hän rehellisesti ajatteli olevansa liian hyvä sellaiseen. Ketä kiinnosti jonkun pylvään historia? Hei ihan oikeasti hankkikaa elämä ja ystäviä! Noel oli ollut onnekas, että hänen parinsa oli ollut niin helposti manipuloitavissa.

Hän ei ollut halunnut huijata Maijaa, ihan totta, mutta Maija oli helposti uhrattavissa, joten minkäs teet. Se oli periaatteessa hänen vikansa. Tämä maailma vaati kovuutta, eikä Maija olisi koskaan menestynyt muutenkaan. Hän periaatteessa suojeli Maijaa pettymykseltä. Noel ansaitsi Nobelin rauhapalkinnon herranen aika sentään!

Yön keikan olisi pitänyt olla helppo. Mutta, kuten suurimman osan asioista, Maija onnistui pilaamaan senkin. Hän oli ärsyttävästi kitissyt taas jostain matikan vaikeista tehtävistä ja sotkenut Noelin kirjahyllyä, joten hänet oli periaatteessa ärsytetty unohtamaan valmistautumisessaan rituaalia varten yksi todella tärkeä asia, riimut. “Jos avaa portaalin ilman kummitusta, paikkaa, jossa portaalia ei aikaisemmin ole luotu, sinun on suojeltavasi itseäsi kaikkea vastaan, jota sieltä mahdollisesti saattaa tulla”, hänen mentorinsa honottava ääni muistutti hänen päässään. Mutta, kun Maija oli tölvinyt hänen kirjojansa ja taitellut sivuja ja muuten tehnyt väkivaltaa hänen kirjaraukkojaan kohtaan, Noel oli ärsyyntyneisyydessään unohtanut. Hän muisti riimut uudelleen vasta, kun oli liian myöhäistä ja kaksi jotain ihmeen otusta kiskoivat häntä alas hänen kiljuessaan. Hän inhosi heikkouden näyttämistä, mutta silloin hän oli kiljunut, koska kaikki oli ollut Maijan vika ja hänen piti tuntea olonsa syylliseksi, tarpeeksi syylliseksi. Hän ei tiennyt mikseivät otukset olleet hyökänneet Maijan kimppuun. Ehkä hänen ärsyttävyytensä oli ajanut heidät pois.

Siellä alhaalla karistettuaan otukset, hän kuuli jotain. Ensin hän luuli sen olevan jokin mörrimöykky, mutta kuunneltuaan tarkemmin hän tajusi sen olevan itkua. Hän käveli sitä kohti ja kas kummaa, Noel löysi Maijan hänen kirjahyllynsä luota. Noel oli ensiksi hämmentynyt, mitä hänen kirjahyllynsä teki täällä Maijan kanssa, hän oli aika varma, ettei Maijaa ollut raahattu tänne. Mutta sitten Noel muisti, hänen mentorinsa joskus sanoneen, että tarpeeksi lujat suhteet antavat yhteyden minne vain. Ehkä hänen mentorinsa ei ollut puhunut vain ihmisistä. Sitten hänen niin hyvin tuntevansa raivo ryöpsähti esiin. Jopa hänen ollessa täällä Maija kehtasi pilata hänen kirjansa. Mutta sitten Noelin silmät laskeutuivat hänen rakkaaseen rituaalikirjaansa, ja idea muodostui hänen mielensä syövereissä. Suunnitelma oli uhkarohkea ja nojasi suuresti sattumaan, mutta hänellä ei muutakaan ollut. Hän töytäisi kirjaa hieman. Se putosi alas suoraan Maijan eteen, joka katsoi sitä hämmentyneenä ja sitten hän nosti sen pois lattialta ja avasi sen ja alkoi käymään sitä läpi.

Noel ei tiennyt, missä hän tarkalleen oli, hän tiesi vain, että hänen ei tarvinnutkaan tietää, koska hän oli juuri lunastanut lipun pois täältä. Noel katsoi Maijaa hänen selatessaan kirjaa idean muotoutuessa Maijan kasvoilla, ja ensimmäistä kertaa Maijan seurassa Noel todella hymyili.

– Eerika Paldanius, 17 vuotta, kilpailun voittaja

Silloin, kun kasvoin pienessä suuressa kaupungissa

En löydä tilaa kasvaa. Oma pääni on täynnä mietteitä, pelkoa, ideoita, muistoja, kaipausta,ahdistusta, odotusta ja rakkautta. Kaikki psyykkiset resurssit kasvamiseen löytyvät, mutta ei tilaa käyttää niitä. Yritän nukahtaa, mutta ajatusten juoksu pitää minut hereillä. Välillä mieleen tulvii sarja muistoja lapsuuden ajan leikeistä sirkushevosilla tai tanssinopettajaan törmääminen Kalevan lähikaupan hevi-osastolla.

⋅ ⋅ ⋅

Ajatusten ja tunteiden jatkuva lainehtelu ja pomputtelu alkoi yllättäen. Ennen ne oli helppo päästää joko menemään, tai kohdata, ottaa niistä koppi ja inspiraatio päivän ajaksi. Niitä ei edes ollut niin paljoa. Omassa kotikaupungissani kaverin ovikelloa sai soittaa päivittäin ja leikit lähimetsässä sujuivat naapureiden kanssa mutkitta. Kohtaamiset kaiken kaikkiaan oli helppoja ja hilpeitä.

Vuosien vieriessä ajattelu rikastui, mutta toi mukanaan kirjavan valikoiman outoja, vahvempia tunteita; häpeä, kateus, inho ja viha saivat uuden merkityksen ja tulivat osaksi päivittäisiä kohtaamisia. Tanssinopettajan tapaaminen lähikaupassa ja kaverin ovikellon kilautus alkoi tuntua oudolta, häpeälliseltä. Mitä jos joku näkee? Muut luulevat, että hengaan aina lähikaupalla? Niiden mielestä tää on noloo, että juttelen vapaaehtoisesti opettajalle.

Mitä jos mun kaverin mielestä mun vaatteet on nolot? Monet arkiset asiat alkoivat tuntua epämukavalta ja rupesin välttelemään niitä. Lopetin tiedostamatta ihmisten kohtaamisen psyykkisesti ja käännyin myös omia tunteita vastaan.

Vaikka fyysisesti kavereita, opettajia ja tuntemattomiakin kohdattiin edelleen, jopa enemmän, jotain puuttui. En osannut kohdata tunteita. En muiden, mutta en varsinkaan omiani. Sivuutin niitä syyttämällä lyhyitä yöunia ja koulustressiä vanhempien kysyessä kiukkuisesta ovien paiskomisesta tai maahan painuneesta katseesta. Ei ollut tarkoitus valehdella, en vain tiennyt mikä on vialla.

Myöhemmin koulussakin alettiin puhumaan nuoruuden vuoristoradasta. Kaverit alkoivat kertomaan omista samankaltaisista kokemuksistaan ja nopeasti pienessä suuressa kotikaupungissamme muodostui vahva nuorten verkosto. Rippikoulukesänä, kun tuntui, että kaikki tunsivat kaikki, olo alkoi taas tuntua samalta kuin ennen. Kavereiden kanssa oli kivaa, olin löytänyt ne oikeat ystävät, joille uskalsin kertoa mitä vain ja pystyin taas olla välittämättä muiden, mielestäni tuomitsevista katseista. Tajusin, että muut miettivät samoin ja kokevat samaa. Myös vanhemmat.

Rupesin taas voimaan paremmin. En kulkenut enää pää kumarassa tai vältellyt kaupassa opettajaan törmäämistä. Alussa luulin että kesä, lämpö ja rusketus oli tehnyt tehtävänsä, mutta koulun alettua tajusin, että sen täytyy olla joku muu…

Olin saanut rohkeuden kohdata. Olin avautunut ystäville ja pienen kotikaupunkimme tiivis nuorisoporukka oli saanut minusta esiin uuden rohkeamman ja pelottoman puolen. Tajusin ettei ongelma milloinkaan ollut tilan puute, vaan kyvyttömyys hyödyntää sitä. Rohkeus puhua ja kertoa, mutta myös kuunnella oli puhjennut kukkaan ja en kokenut enää olevani jumissa pääni sisällä. Pienen suuren kaupunkimme tunnelma ja sen kasvattamien ihmisten läsnäolo sai sisälläni heräämään taas sen saman pienen ihmisen, joka oli kymmenen vuotta sitten innoissaan pimpottamassa kaverin ovikelloa.

Muiden rehellinen ja aito kohtaaminen oli tajuamattani auttanut myös omien tunteiden kohtaamiseen. Ymmärsin, mistä tunteeni tulevat, mikä niitä muuttaa ja miten pystyn itse hallitsemaan niitä. Pystyin puhua asiasta tärkeiden ihmisten kanssa. Kotikaupunkimme Keravan turvallinen ja tuttu ympäristö oli juuri sitä, mitä nuori kasvaakseen tarvitsi.

– Siiri Kokkarinen, 18 vuotta, kilpailun 2. sija

Vuosi 1924

Muistan, kun kuulin ne uutiset; isä ei enää palaisi rintamalta. Perheemme ajautui vaikeille taloudellisille ajoille, kun karjatilan pitäminen ja maanviljelytyöt jäivät äitini hoidettaviksi. Pieni maatilamme Etelä-Savossa alkoi pikkuhiljaa rasittaa koko perheemme oloja kunnon työvoiman puuttuessa, joten äitini ei nähnyt muuta mahdollisuutta, kuin myydä kaikki pois ja lähteä etsimään parempaa elämää muualta.

5. toukokuuta 1924 saavuimme uuteen kotiimme Keravalle, pieni puinen talo pellon reunalla vailla asuttajia. Ensin epäröin vähän, miten perheemme mahtuisi tuonne? Kesti hetki tottua uusiin olosuhteisiin, mutta matkalaukun purkamisen jälkeen tuntui, kuin harteiltani olisi nostettu suuri taakka pois. Parin viikon kuluttua äitini aloitti työt ompelimossa, minä sen sijaan aloin etsiä tekemistä tästä uudesta kaupungista.

Eräänä ensimmäisistä kesäkuun päivistä vuonna 1924 olin kävelemässä joen varrella, kun huomasin vähän matkan päässä kivisen sillan, jonka reunalla istui joku. Lähdin kävelemään kohti siltaa ajatellen, että tässä olisi mahtava tilaisuus saada uusia tuttavuuksia.

Lähestyttyäni tätä siltaa näin sen päällä istuvan henkilön tarkemmin: suunnilleen minun ikäiseni poika, jolla oli vaaleat ja hieman sotkuiset hiukset sekä kauniisti kimmeltävät siniset silmät. Olin suorastaan häkeltynyt. Hänen ilmeensä ei kertonut juuri mitään, en osannut päättää oliko hän iloisen vai surullisen näköinen. Päätin puhua hänelle.

– Hyvää päivää, mitä teet? minä kysyin ääneni hieman vapisten.

Poika kääntyi katsomaan minua ja vastasi:

– Päivää, en minä tee ollenkaan mitään.

Pojan ulkonäkö oli saanut pääni niin pyörälle, etten saanut sanoja suustani ulos. Onneksi hän oli tarpeeksi kiinnostunut minusta jatkamaan keskustelua.

– Mikä nimesi on? En ole nähnyt sinua ennen, hän uteli.

– Olen Miina, minä sanoin.

– Eikö Miinalla ole sukunimeä?, poika sanoi sarkastiseen sävyyn.

– Kyllä on, mutta en aio kertoa sitä sinulle. Mikä sinun nimesi on?, minä vastasin.

Pojan virneikkäät kasvot muuttuvat totisiksi ja hän vastasi:

– Nimeni on Antero, en minäkään kerro sinulle sukunimeäni.

Naurahdin hieman tälle Anteron viekkaudelle, en ollut koskaan tavannut tämän kaltaista henkilöä.

– Niin siis, mistä oikein olet tänne ilmaantunut? Et selvästi ole täältä kotoisin, Antero tiedusteli.

Kerroin Anterolle taustaani aikaisemmasta elämästä maaseudulla ja syystä muuttoon.

Puhuimme sillä sillalla ainakin pari tuntia.

Hyvästelimme toisemme illan hämärtyessä ja sovimme, että tapaisimme toisiamme jatkossa.

Tästä edespäin aloin innolla odottaa sitä seuraavaa kertaa, jolloin näkisin Anteron.

– Riina Kärkkäinen, 15 vuotta

Kotiinpaluu

Huomasin sinun kävelevän hedelmien kanssa,
Niin ylpeänä ja mahtavana.

Olit kasvanut ja kehittynyt kukkien aikana.
Ilo ja suopeus säihkyi kasvoiltasi.

Vanhempasi odottivat jälleennäkemistä,
Toivottua ilmestystä.

Joko koputit oveen,
Olemuksesi täydessä hymyssä?

– Julia Josefine, 18 vuotta

Välähdys toivoa

“Pidä pää ylhäällä”, äitini sanoi, kun olin pieni. Hän toki tarkoitti sitä silloin, kun pesi hiuksiani eikä ajatellut, että saattaisin käyttää samaista ohjetta vuosia myöhemmin, kun minua viedään kohti teloitusta. Mutta kyllä se ohje on hyvä muistaa nytkin. Alas katsominen on merkki alistumisesta ja minähän en alistu. En koskaan. En anna heille sitä tyydytystä.

Äiti varmaan olisi ylpeä, että noudatan edes yhtä hänen ohjeistaan. Ainakin niin haluan uskoa. Oikeasti en voi tietää mitään äidin ajatuksista tai tunteista, sillä hän on ollut madon ruokaa jo kymmenen vuotta. Paha kuume iski, eikä meillä ollut rahaa ostaa kunnon lääkkeitä. Isä oli ollut sodassa koko elämäni, joten olin periaatteessa yksin. Tämä on hyvin yleistä nykyään. Äiti kuolee ja lapsi jää orvoksi, sillä isä on kuollut loputtomassa sodassa kasvotonta vihollista vastaan. Lapsen kohtalo jää yleensä hänen omiin käsiinsä välinpitämättömän johdon katsoessa poispäin. Ilmeisesti asiat eivät aina olleet näin, mutta tyytymättömyys Suomen viimeiseen hallitukseen ja siitä aiheutuneet mellakat, ilmastonmuutos, luonnonkatastrofit ja sota ajoivat koko maan hävityksen partaalle. En tiedä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, yhteys heihin katkesi hallituksen mentyä. Sen jälkeen kaaosta hyödyntäen valtaan nousi julma kolmikko, jonka alla maastamme on tullut eristyneisyyden, rikoksen ja ahneuden pesä.

Köydet hankaavat ranteitani ja välillä kuvittelen tuntevani ihon irtoavan kokonaan. Ranteisiini jäisi syvät urat, jos köydet irrotettaisiin. Yleensä niitä ei kuitenkaan irroteta kuolemankaan jälkeen. Ihminen tapetaan ja ruumis jätetään mädäntymään johonkin nurkkaan samaan asentoon, jossa kuoli köydet yhä ranteissa kiinni. Se näyttää, miten vähän kolmikkoa loppujen lopuksi kiinnostaa meidänlaiset rikolliset. Miten valtaapitävät viis veisaavat muiden kärsimyksestä. Se toimii myös pelotteena. “Katsokaa, kun rikollinen mädäntyy! Haluatko olla seuraava?”. Minua ei voisi tuollaiset pelotteet vähempää kiinnostaa. Äiti kasvatti minut olemaan välittämättä niistä. Hän opetti minut taistelemaan ja olemaan peloton. Hän teki vähän liian hyvääkin työtä. Nyt en pelkää edes sitä, että huomenna en ole enää täällä. Ruumiini makaa jossain ojassa, kun tietoisuuteni vaeltelee jossain kaukana täältä. Ainakin sitten pääsen karkuun täällä elämisen kamaluutta, ehkä kuolema on jopa se parempi vaihtoehto.

Jalkani osuu johonkin roskaan ja se rapisee paljaiden jalkojeni alla. Kun katson alaspäin, huomaan, että se on etsintäkuulutukseni. “Keravalla 24.4.2124 Amelia Dolivo etsintäkuulutettu tuhopoltosta, pankkiryöstöstä, iskuista kolmikkoa vastaan ja murhan yrityksestä” Siinä lukee. Kirjoituksen alla on kuvani. Se on pari vuotta vanha ja otettu ensimmäisellä isolla murtokeikallani kolmikon omistamaan kartanoon, joten olin hieman varomaton. En tekisi nykyään enää vastaavaa virhettä. Juuri tämän etsintäkuulutuksen takia minä loppujen lopuksi jäin kiinni. Olin torilla ostamassa perunoita, kun viereisessä kojussa puhkesi kärhämä hinnoista ja vartijat kutsuttiin paikalle. Minä olin tyhmänä jäänyt paikalleni katsomaan, vaikka ensimmäisestä vaikeuksien merkistä olisi pitänyt lähteä karkuun. Kärhämän selvitettyään joku vartija oli sitten sattunut katsomaan minuun päin ja tunnistanut minut. Sillä hänen entisen pomonsa omanneen jonkinlaisen siivousneuroosin ja hän oli joutunut tuijottamaan kasvojani.

Etsintäkuulutuksestani järjestellessään pinoa julisteita uudelleen ja uudelleen. Niin hän kertoi kollegalleen viedessään minua pois. Olisin kuitenkin päässyt pakenemaan heiltä ellen olisi ostanut niitä perunoita. Paniikissa olin unohtanut maassa olevan perunapussin ja kompastuin siihen lyöden pääni kovaa. Seuraava asia, minkä muistan, on vartija raahaamassa minua kovakouraisesti ankeaan pakettiautoon. Se todellakin oli sarja epäonnekkaita sattumuksia ripauksella omaa typeryyttäni.

Minua tuupataan eteenpäin ja ravistan muiston kohtalokkaasta kaatumisestani mielestäni huomattuani, että olemme saapuneet teloitusalueelle. Paikka on ollut raunioina monta vuotta jonkun ihmisen räjähdettyä. Areenalla on penkit puoliympyrän muodossa teloituslavan ympärillä. Penkit ulottuvat pitkälle ylös ja niihin mahtuu istumaan monia verenhimoisia ihmisiä. Keskellä penkkiriviä on kolmikolle ja heidän seuralaisilleen varatut kunniapaikat. Heillä on luonnollisesti parhaimmat näköalat teloitukseen. Penkit ovat myös vuorattu tyynyillä, silkillä ja sametilla, kun taas muut tavalliset verenhimoiset ihmiset joutuvat istumaan paljaalla kivellä. Melkein huokaisen ääneen ja huojennus valtaa minut, kun näen kunniapaikalla vain jonkun kolmikon lakeijoista. Kolmikon tullessa katsomaan teloituksia pyöveli ja hänen avustajansa pistävät parastaan. Normaalissa tapauksessa, kun kolmikko ei ole paikalla, käytetään kuolemanrohtoa, joka on lempeä tapa kuolla verrattuna niihin kauheuksiin, joita pyöveli tekee kolmikon ollessa paikalla. Sillä emmehän halua, että kolmikko tylsistyisi katsoessaan ihmisten kuolemaa. Se vasta olisikin tragedia.

Teloituslavalla näen pyövelin jo keittelemässä kuolemanrohtoaan. Hän on itseasiassa ainoa vähänkin korkea-arvoinen henkilö täällä. Sekin on helpotus; kuolemani tulee olemaan nopea. Tiedostan, miten minua työnnetään aina vain lähemmäs ja lähemmäs häntä. Hengitykseni salpautuu ja käteni hikoavat. Rintaani puristaa ja sydämeni hakkaa lujaa. En halua kuolla. Mutta kuolema on välttämätöntä eikä siitä voi päästä yli eikä ympäri. Kaikki kuolevat joskus, minä vain kuolen aikaisemmin kuin oli tarkoitus. En vain haluaisi, että se tapahtuisi näin. Haluan kuolla omilla ehdoillani, en jonkun näkymättömän joukon johdosta, jotka eivät edes vaivaudu saapumaan paikalle.

Punasamettimattoinen korotettu lava aukeaa nyt suoraan edessäni. Maton päällä on kaikkea ällöttävää: luurankoja, verta, kiviä, hiekkaa, soraa ja kärähtäneitä ruumiinosia. Sääli, että noin kaunis matto on pilattu moisilla ällötyksillä. He eivät edes ole hieman vaivautuneet siivoamaan. Haju on kamala. Yökkään ja yritän hengittämään suun kautta. Se on kuitenkin vaikeaa, koska hetki hetkeltä vaivun syvempään paniikkiin. Tärisen kauttaaltani ja haukon henkeäni. Tuntuu kuin olisin noussut syvältä merestä ja tämä on ensimmäinen kerta, kun saan hengittää pitkään aikaan. En saa tarpeeksi henkeä, vaikka hengitän kuinka paljon.

Vahva käsi tarttuu minuun takaapäin ja säpsähdän, kun paniikki tekee tiensä ruumiini läpi. Vartija alkaa taluttaa minua ylös portaita. Paniikkia seuraa suuttumus koko paniikkireaktiolle, tyhmälle vartijalle, joka ei voinut jättää minua rauhaan edes hetkeksi ennen kuolemaani ja koko systeemiä kohtaan, joka edes normalisoi moiset asiat ja hyväksyy kuolemani. Suuttumuksen väistyttyä minua taluttaneen vartijan läsnäolo vierelläni tuntuu oudon lohdulliselta, vaikka hän taluttaakin minua kuolemaani. On rauhoittavaa, että saan viimeisillä hetkilläni nojata johonkuhun ja antaa toisen ihmisen ottaa ohjat käsiinsä. Ennen se on ollut liian vaarallista. Nyt vaara on täällä, joten sillä ei ole enää väliä. Tahdon viimeisinä hetkinäni tuntea edes hieman turvaa, vaikka se olisikin vain halpa kopio aidosta. Pian olemme saavuttaneet portaiden yläpään ja vartija jättää minut siihen ja palaa alas. Katson haikeasti hänen peräänsä. Vihaan häntä ja sitä, mitä hän edustaa koko sydämestäni, mutta silti toivoisin, että hän olisi jäänyt luokseni. En halua jäädä yksin tuon pyövelin kammotuksen kanssa. En halua katsoa häntä silmiin, sillä hänen kasvonsa on peitetty pelottavan tulelta suojaavan maskin alle. Hän muistuttaa siinä vaiheessa niin vähän ihmistä, että selkäpiitäni karmii, vaikka en katsokaan häntä. Vain silkka tieto hänen olemassaolostansa vierelläni on tarpeeksi saamaan minut raiteiltani. Kuin itse kuolema seisoisi vieressäni lavalla. Räpyttelen silmiäni yrittäen pitää kyyneleet loitolla ja onnistunkin aika hyvin. Vain muutama yksinäinen kyynel onnistuu pakenemaan. Katsahdan ylös ja näen siviiliasuisen naisen nousevan ylös kunniapaikaltaan.

– Amelia Dolivo, sinut on tuomittu kuolemaan rikoksista kolmikkoa vastaan, lakeija sanoo ja istuutuu takaisin alas.

Minulla olisi parempi olo, jos he tuomitsisivat minut kuolemaan asioista, joita he etsintäkuulutuksessa listasivat. Ne ovat sentään asioita, joita olen. Minulta kolmikko on riistänyt kaiken ja nyt he riistävät vielä identiteettinikin. He eivät koskaan sano kiellettyä kapina-sanaa ääneen, mutta en ole koskaan kuullut, että ketään tuomittaisiin kuolemaan mistään muusta kuin rikoksista heitä kohtaan. He kannustavat sitä, että tappelemme keskenämme, murhaamme ja varastamme sen sijaan, että keskittäisimme huomion heihin. Syy miksi olen täällä tänään ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä olen vapaa-ajallani harrastanut. Se liittyy äitiini. Hän oli oikeasti ollut kapinallinen.

“Tappakaa se”, joku huutaa katsomosta, josta seuraa kova metakka, kun muut katsojat alkavat huutamaan, vislaamaan ja tömistelemään jalkojaan. Ennen lakeijan puhumista on kiellettyä puhua, mutta sen jälkeen meteli äityy pahaksi. Yhtenä vuonna joku mies oli kehdannut puhua ennen lakeijaa ja hän löysi itsensä mätänemässä nilkoistaan ripustettuna vanhasta vesitornista roikkuen. Asia aiheutti niin suuren järkytyksen, että kuiskauksia siitä kuullaan yhä ennen teloituksia.

Minua riuhtaistaan eteenpäin ja tiedän, mikä minua odottaa. Se on nyt väistämätöntä. Minuutin kuluttua en ole enää täällä. Pyöveli ottaa kuolemanrohtoa kattilastaan kauhalla pakottaen samalla suuni auki peittämällä nenäni. Tunnen kauhan suuni ulkopuolella ja taistelen vastaan tarvetta hengittämiseen. Mutta tarve hengittää äityy liian kovaksi ja minun on pakko avata suuni päästäen kuoleman sisään. Tunnen sydämeni nopeat lyönnit viimeistä kertaa ja suljen silmäni. Ajattelen äitiäni ja aurinkoisia päiviä kauan ennen sairautta, kun maailma koostui vain meistä kahdesta ja hänen selviytymisoppinsa kuulostivat kaukaisilta turhuuksilta.

Kova huuto läpäisee areenan. Se kantaa yli töminän ja muiden huutojen. Aika tuntuu pysähtyvän.

Huutaja hyppää pois katsomosta areenalle ja tyrkkää kauhan maahan. Samalla hän teilaa kumoon pyövelin ja kuolemanrohtokulhon. Hän tekee tämän kaiken vain muutamassa sekunnissa nopeasti ja tyylipuhtaasti. Kääntyessään puoleeni hän sanoo: “Mukava nähdä taas Amelia.”.

Päässäni on vain yksi ajatus; minulla ei ole mitään hajua, kuka hän on.

– Kanej5, 17 vuotta