Historia

Sivun sisältö

Esihistoria
Keskiaikainen kylärakenne ja Keravan maakirjatalot
Kartanoiden aikaa
Rautatie ja teollistuminen
Taideteollinen menneisyys
Kauppalasta kaupungiksi
Omaleimaista kulttuuria yhteisöllisessä pikkukaupungissa

Esihistoria

Keravalla on ollut asutusta jo 9 000 vuotta sitten, kun jääkauden jälkeen kivikauden ihmiset saapuivat alueelle. Mannerjään sulamisen myötä lähes koko Suomi oli vielä veden peitossa, ja Keravan alueen ensimmäiset ihmiset asettuivatkin maan pinnan kohoamisen myötä vedestä nousseille pienille saarille. Ilmaston lämmetessä ja maanpinnan kohotessa edelleen Keravanjoen kohdalle muodostui Ancylysjärven poukama, joka lopulta kapeni Litorinameren vuonoksi. Savimaan päällystämä jokilaakso oli syntynyt.

Kivikauden keravalaiset hankkivat ravintonsa metsästämällä hylkeitä ja kalastaen. Asuinpaikkoja syntyi vuodenkierron mukaan sinne, missä saalista riitti. Todisteina muinaisten asukkaiden ruokavaliosta ovat säilyneet nykyisessä Lapilan kaupunginosassa sijainneen Pisinmäen kivikautisen asuinpaikan luunsirulöydöt. Näiden perusteella voidaan kertoa, mitä tuolloiset asukkaat metsästivät.

Keravalta on löydetty kahdeksan kivikautista asuinpaikkaa, joista Rajamäentien ja Mikkolan alue ovat tuhoutuneet. Maalöytöjä on tehty erityisesti Keravanjoen länsipuolelta sekä Jaakkolan, Ollilanlaakson, Kaskelan ja Keravan vankilan alueilta.

Pysyvämpää väestöä alueelle on arkeologisten löytöjen perusteella asettunut noin 5000 vuotta sitten nuorakeraamisen kulttuurin aikana. Tällöin jokilaakson asukkaat pitivät myös karjaa ja kaskesivat joen varren metsiä laidunmaiksi. Pronssi- tai rautakautisia asuinpaikkoja ei Keravalta kuitenkaan tunneta. Rautakaudelta peräisin olevat yksittäiset maalöydöt kertovat kuitenkin jonkinlaisesta ihmisten läsnäolosta.

Keskiaikainen kylärakenne ja Keravan maakirjatalot

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Keravasta historian dokumenteissa ajoittuvat 1440-luvulle. Kyseessä on kirjelmä Keravan ja Sipoon pitäjän Mårtensbyn välisistä rajatuomioista. Tällöin alueelle oli jo muodostunut kylätaajamia, joiden varhaisvaiheita ei tunneta, mutta nimistön perusteella, voidaan olettaa väestön saapuneen alueelle sekä sisämaasta että rannikolta. Ensimmäisen kylätaajaman oletetaan olleen nykyisellä Keravan kartanonmäellä, josta asutus levittäytyi ympäröiville Ali-Keravan, Lapilan ja Heikkilänmäille.

1400-luvun loppuun mennessä asutus alueella oli jakautunut Ali- ja Yli-Keravan kyliin. Vuonna 1543 Ali-Keravan kylässä oli 12 veroja maksavaa tilaa ja Yli-Keravan kylässä kuusi. Niistä suurin osa sijoittui muutaman talon ryhmäkyliin molemmin puolin Keravanjokea sekä lähelle seudun poikki kiemurrellutta maantietä.

Näihin 1500-luvun kruununvoudin varhaisessa maarekisterissä, eli maakirjoissa, mainittuihin tiloihin viitataan usein Keravan kantatiloina tai maakirjataloina. Nimeltä näistä tunnetaan Ali-Keravan Mikkola, Inkilä, Jaakkola, Jokimies, Jäspilä, Jurvala, Nissilä, Ollila ja Täckerman (myöh. Hakala) sekä Yli-Keravan Postlar, Skogster ja Heikkilä. Tiloilla oli omat ositetut viljelymaansa sekä molemmilla kylillä omat yhteismetsät ja -niityt. Asukkaita oli arvioiden mukaan vajaa parisataa.

Hallinnollisesti kylät kuuluivat Sipooseen, kunnes Tuusulan seurakunta perustettiin vuonna 1643 ja Keravasta tuli osa Tuusulan pitäjää. Talojen ja asukkaiden määrä pysyi pitkään varsin tasaisena, vaikka vuosikymmenien varrella jotkut vanhoista tiloista jakautuivat, autioituivat tai liitettiin osaksi Keravan kartanoa, ja myös uusia tiloja perustettiin. Vuonna 1860 Ali- ja Yli-Keravan kylissä oli kuitenkin jo 26 talonpoikaistaloa sekä kaksi kartanoa. Asukasluku oli noin 450.

Kartanoiden aikaa

Keravan kartanon, eli Humlebergin, paikalla on asuttu jo ainakin 1580-luvulta lähtien, mutta kehitys suurtilaksi käynnistyi toden teolla vasta 1600-luvun puolella, kun tilan isäntänä toimi ratsumestari Fredrik Joakiminpoika Berendes. Berendes hallinnoi tilaa 1634 alkaen ja laajensi määrätietoisesti kantatilaansa yhdistämällä siihen useita alueen veronmaksukyvyttömiä talonpoikaistaloja. Lukuisilla sotaretkillä kunnostautuneelle isännälle myönnettiin aatelisarvo 1649 ja samalla hän otti käyttöön nimen Stålhjelm. Kertomusten mukaan kartanon päärakennuksessa oli Stålhjelmin aikaan jopa 17 huonetta.

Stålhjelmin ja tämän Anna lesken kuoltua kartanon omistus siirtyi saksalaistaustaiselle von Schrowen suvulle. Kartano koki kovia isovihan aikana, kun venäläiset polttivat sen raunioiksi. Viimeinen von Schrowe suvun isäntä korpraali Gustav Johan Blåfield piti kartanon omistuksessaan pikkuvihaan 1743 asti.

Tämän jälkeen kartanolla oli useita omistajia, kunnes 1770-luvun taitteessa helsinkiläinen kauppaneuvos Johan Sederholm osti ja kunnosti tilan uuteen uljauteensa. Tämän jälkeen kartano myytiin pian ritari Karl Otto Nassokinille, jonka suvun hallussa kartano olikin 50 vuotta, kunnes avioliiton kautta omistajasuvuksi tuli Jaekellit. Nykyinen päärakennus on peräisin tältä Jaekellien ajalta 1800-luvun alusta.

Vuonna 1919 viimeinen Jaekell, neiti Olivia myi 79-vuotiaana kartanon Sipoon nimismies Ludvig Moringille, jonka aikana kartano koki uuden kukoistuskauden. Moring kunnosti kartanon päärakennuksen 1928 ja tässä asussa kartano on nykyisin. Moringin jälkeen kartano siirtyi maakaupan yhteydessä Keravan kaupungin haltuun vuonna 1991.

Toinen Keravalla toiminut kartano, Lapilan kartano, esiintyy nimenä asiakirjoissa ensi kertaa 1600-luvun alussa, kun Yli-Keravan kylän asukkaiden joukossa mainitaan henkilö nimeltä Yrjö Tuomaanpoika, eli Lapilan Yrjö. Lapila oli tiettävästi usean vuoden ajan upseerien palkkatilana, kunnes se 1640-luvulla liitettiin Keravan kartanoon. Tämän jälkeen Lapila toimi kartanon eräänlaisena osatilana, kunnes vuonna 1822 tila siirtyi Sevénin suvulle. Suku isännöi tilaa viidenkymmenen vuoden ajan.

Sevénien jälkeen Lapilan kartano myyntiin osissa uusille omistajille. Nykyinen päärakennus on peräsin 1880-luvun alusta kofferttikapteeni Sundmanin toimiessa kartanon isäntänä. Uusi mielenkiintoinen vaihe Lapilan historiassa koitti, kun helsinkiläiset liikemiehet, muun muassa Julius Tallberg ja Lars Krogius, ostivat tilan perustamansa tiilitehtaan nimissä. Alkukankeuksien jälkeen tehdas otti nimekseen Kervo Tegelbruk Ab ja Lapila pysyi yhtiön hallussa aina vuoteen 1962, minkä jälkeen kartano myytiin Keravan kauppalalle.

Rautatie ja teollistuminen

Liikenne Suomen rautatieverkoston ensimmäisellä henkilöliikenteen osuudella, Helsinki-Hämeenlinna-radalla, alkoi 1862. Tämä rautatie halkoo Keravaa lähes koko paikkakunnan pituudelta. Se mahdollisti aikoinaan myös Keravan teollisen kehityksen.

Ensin tulivat tiilitehtaat, jotka hyödynsivät alueen saviperäistä maata. Tiiliruukkeja toimi alueella useita jo 1860-luvulla ja myös Suomen ensimmäinen sementtitehdas perustettiin paikkakunnalle 1869. Tiilitehtaista merkittävimpiä olivat vuonna 1889 perustettu Kervo Tegelsbruks Ab (myöhemmin AB Kervo Tegelbruk) sekä vuonna 1910 toimintansa aloittanut Oy Savion Tiilitehdas. Kervo Tegelbruk keskittyi pääosin tavallisten muuritiilien valmistamiseen, kun taas Savion Tiilitehtaalla valmistettiin lähes kolmeakymmentä erilaista tiilituotetta.

Paikkakunnan pitkät perinteet teollisten mallasjuomien valmistuksessa alkoivat vuonna 1911, jolloin nykyisen Vehkalantien alkupäähän perustettiin Keravan Höyrypanimo Osakeyhtiö. Mietojen mallasjuomien ohella tuotannossa oli 1920-luvulla myös limonadeja ja kivennäisvesiä. Vuonna 1931 samoissa tiloissa aloitti toimintansa Keravan Panimo Oy, jonka lupaava toiminta, myös vahvempien oluiden valmistajana, kuitenkin päättyi 1940 talvisodan alkamisen jälkeen.

Oy Savion Kumitehdas perustettiin 1925 ja siitä tuli nopeasti paikkakunnan suurin työnantaja: tehdas tarjosi lähes 800 työpaikkaa. Tehdas valmisti kalosseja ja kumisia jalkineita sekä teknisiä kumituotteita kuten letkuja, kumimattoja ja tiivisteitä. 1930-luvun alussa tehdas fuusioitui nokialaisen Suomen Gummitehdas Oy:n kanssa. Vielä 1970-luvulla tehtaan eri osastot työllistivät Keravalla noin 500 työntekijää. Tehdastoiminta ajettiin alas 1980-luvun loppupuolella.

Taideteollinen menneisyys

Keravan vaakunan kultainen “nikkarinkruunu” esittää puusepän tekemää liitosta, sinkkausta. Ahti Hammarin suunnitteleman vaakunan aihe tulee Keravan kehitykselle erittäin tärkeästä puuteollisuudesta. 1900-luvun alkupuolella Kerava tunnettiin nimenomaan puuseppien paikkakuntana, kun alueella toimi kaksi maineikasta puusepäntehdasta Keravan Puusepäntehdas ja Keravan Puuteollisuus Oy.

Keravan Puuteollisuus Oy:n toiminta alkoi vuonna 1909 nimellä Keravan Mylly- ja Puunjalostus Osakeyhtiö. Tehtaan pääasiallinen tuotannonala oli 1920-luvulta alkaen höylätavara, kuten ikkunat ja ovet, mutta 1942 toimintaa laajennettiin modernilla sarjahuonekalutehtaalla. Kalusteiden suunnittelusta vastasi sotien jälkeisellä ajalla tunnettu muotoilija Ilmari Tapiovaara, jonka tehtaan tuotantoon suunnittelemista huonekalumalleista pinottava Domus-tuoli on muodostunut huonekalumuotoilun klassikoksi. Tehdas toimi Keravalla vuoteen 1965 saakka.

Keravan Puusepäntehdas, alun perin Kervo Snickerifabrik – Keravan Puuseppätehdas, sai alkunsa kuuden puusepän toimesta vuonna 1908. Se kasvoi nopeasti yhdeksi maamme uudenaikaisimmista puusepäntehtaista. Tehdasrakennus kohosi Keravan keskustaan vanhan Valtatien varrelle (nyk. Kauppakaari) ja sitä laajennettiin tehtaan toiminta-aikana useasti. Toiminta painottui alusta alkaen huonekalujen ja kokonaissisustusten valmistukseen.

Vuonna 1919 Stockmannista tuli tehtaan pääosakas ja tavaratalon piirustuskonttorissa tehtaalle huonekaluja suunnittelivat monet ajan nimekkäimmistä sisustusarkkitehdeista, kuten Werner West, Harry Röneholm, Olof Ottelin ja Margaret T. Nordman. Huonekalujen lisäksi Stockmannin piirustuskonttorissa suunniteltiin sisustuksia niin julkisiin kuin yksityisiin kohteisiin. Esimerkiksi Eduskuntatalon huonekalut on valmistettu Keravan Puusepäntehtaalla. Tehdas tunnettiinkin ammattitaitoisesti muotoiltujen, mutta samalla laajalle yleisölle soveltuvien tuotteiden valmistajana sekä julkisten tilojen kalustajana. 1960-luvulla Stockmann möi Keravan Puusepäntehtaan tontin Keravan keskustassa ja rakennutti uudet tuotantotilat Ahjon teollisuusalueelle, jossa tehdas jatkoi toimintaansa 1980-luvun puoliväliin saakka.

Stockmannin omistuksessa Keravalla toimi myös valaisintehdas Orno. Alun perin Helsingissä 1921 nimellä Taidetakomo Orno Konstsmideri perustettu tehdas siirtyi tavarataloyhtiön omistukseen 1936, minkä jälkeen toiminta siirtyi Keravalle. Samalla nimeksi tuli Oy Orno Ab (myöh. Orno Metallitehdas).

Tehdas oli tunnettu erityisesti valaisinmuotoilustaan, mutta myös teknillisten valaisimien valmistajana. Valaisimet suunniteltiin niin ikään Stockmannin piirustuskonttorilla ja Puusepäntehtaan huonekalujen tapaan muotoilusta vastasivat useat alan tunnetut nimet, kuten Yki Nummi, Lisa Johansson-Pape, Heikki Turunen ja Klaus Michalik. Tehdas ja sen toiminta myytiin 1985 ruotsalaiselle Järnkonst Ab Asealle ja edelleen 1987 Thorn Lightningille, jonka osana valaisinten valmistus jatkui vuoteen 2002.

Kauppalasta kaupungiksi

Keravan kauppala perustettiin valtioneuvoston asetuksella vuonna 1924, jolloin asukkaita oli 3 083. Myös Korso kuului aluksi Keravaan, mutta 1954 se liitettiin osaksi silloista Helsingin maalaiskuntaa. Kauppalaksi tulo merkitsi Keravalle hallinnollista itsenäistymistä Tuusulasta ja pohja paikkakunnan suunnitelmalliselle kehittämiselle kohti nykyistä kaupunkia alkoi syntyä.

Sampola oli aluksi vastaperustetun kauppalan kaupallinen keskus, mutta 1920-luvun jälkeen se siirtyi vähitellen nykyiselle paikalleen junaradan länsipuolelle. Keskustan puisten talojen joukossa oli tällöin myös muutama kivitalo. Monimuotoinen pienyritystoiminta keskittyi keskustataajaman halki kulkevalle Vanhalle Valtatielle (nykyinen Kauppakaari). Keskustan sorapintaisten katujen reunustoille rakentuivat puiset jalkakäytävät, jotka palvelivat savipohjaisen maan asukkaita erityisesti keväisin.

Helsinki-Lahti runkotie valmistui 1959, mikä lisäsi jälleen Keravan houkuttelevuutta kulkuyhteyksien näkökulmasta. Merkittävä päätös kaupunkikehityksen kannalta tehtiin 1960-luvun alussa, kun keskustan uudistamiseksi järjestetyn arkkitehtuurikilpailun tuloksena syntyi idea kehäväylästä. Tämä loi raamit nykyisen kevytliikennepainotteisen kaupunkikeskustan rakentumiselle seuraavan vuosikymmenen aikana. Keskustasuunnitelman ytimenä on Suomen ensimmäisiin lukeutuva kävelykatu.

Kaupungiksi Kerava tuli vuonna 1970. Hyvien liikenneyhteyksiensä ja voimakkaan muuttoliikkeen ansiosta tuoreen kaupungin väkiluku lähes kaksinkertaistui vuosikymmenen aikana: vuonna 1980 asukkaita oli 23 850. Vuonna 1974 Jaakkolassa järjestetyt Suomen kolmannet Asuntomessut tekivät Keravaa tunnetuksi ja nostivat paikkakunnan valtakunnalliseen valokeilaan. Kaupungin keskustan kävelykatuun rajautuva Aurinkomäki kehittyi useiden suunnittelukilpailuiden myötä luonnontilaisesta puistosta kaupunkilaisten virkistyspaikaksi ja monien tapahtumien näyttämöksi 1980-luvun alussa.

Omaleimaista kulttuuria yhteisöllisessä pikkukaupungissa

Nykyään Keravalla asutaan ja nautitaan elämästä aktiivisessa ja eloisassa kaupungissa, jossa on harrastusmahdollisuuksia ja tapahtumia joka lähtöön. Paikkakunnan historia ja omaleimainen identiteetti näkyvät monissa kaupunkikulttuuriin ja -toimintaan liittyvissä yhteyksissä. Kylämäinen yhteisöllisyys koetaan vahvasti osana tämän päivän keravalaisuutta. Vuonna 2024 Kerava on runsaan 38 000 asukkaan kaupunki, jonka 100-vuotisjuhlavuotta vietetään koko kaupungin voimin.

Keravalla asioita on aina tehty yhdessä. Kesäkuun toisena viikonloppuna juhlitaan Keravan päivää, elokuussa vietetään Valkosipulifestareita ja syyskuussa ilotellaan Sirkusmarkkinoilla, jotka kunnioittavat paikkakunnalla vuonna 1888 alkanutta tivoliperinnettä ja Sariolan maineikkaan tivolisuvun toimintaa. Vuosina 1978–2004 Keravan taide- ja kulttuuri yhdistyksen järjestämät Sirkusmarkkinat olivat aikoinaan myös kansalaisten oman aktiivisuuden varaan rakentuva tapahtuma, jonka tuotoilla yhdistys hankki taidetta vuonna 1990 perustetun ja pitkään vapaaehtoisvoimin ylläpidetyn tademuseon kokoelmaan.

Nykyään taide näkyy Taide- ja museokeskus Sinkan kehutuissa näyttelyissä, joissa esitellään taiteen lisäksi kiinnostavia kulttuuri-ilmiöitä ja Keravan teollista muotoiluperinnettä. Paikallishistoriaan ja entisajan maalaiselämään voi tutustua Heikkilän kotiseutumuseossa. Vanhan kantatilan saattaminen museoksi on sekin syntynyt kaupunkilaisten kotiseuturakkauden siemenestä. Vuonna 1955 perustettu Kerava Seura ry. vastasi Heikkilän kotiseutumuseon ylläpidosta vuoteen 1986 saakka, ja kokoaa edelleenkin paikallishistoriasta kiinnostuneet yhteisten tapahtumien, luentojen ja julkaisuiden äärelle.

• Siirry Sinkan sivuille.
• Siirry Sinkan sivuille lukemaan lisää Heikkilästä.

Vuonna 1904 Hufvudstadsbladet kirjoitti Keravan terveellisestä ja luonnonkauniista huvilakaupungista. Luonnonläheisyys ja ekologiset arvot näkyvät edelleen kaupungin arjessa. Keravanjoen varrella sijaitsevalla Kivisillan alueella testataan kestävän rakentaminen, asumisen ja elämäntavan ratkaisuja. Lähistöllä Keravan kartanon kupeessa toimii Kestävän elämän yhteisö Jalotus, joka innostaa ja opastaa ihmisiä kestävän elämäntapamuutoksen toteuttamissa. Eräänlaista kierrätysideologiaa noudattaa myös Purkutade-konseptin lanseerannut Puppa ry, jonka ansiosta moni purkutalo on saanut seinilleen graffitihunnun ja muuttunut väliaikaiseksi näyttelytilaksi.

Kulttuurielämä on Keravalla muutenkin vilkasta. Kaupungissa toimii lasten kuvataidekoulu, tanssiopisto, musiikkiopisto, Vekarateatteri ja yhdistyspohjainen ammattiteatteri Keski-Uudenmaan Teatteri KUT. Keravalla voi kulttuurin lisäksi nauttia monipuolisista urheiluelämyksistä, ja olipa kaupunki vuonna 2024 ehdolla jopa Suomen liikkuvimmaksi kunnaksi. Liikkumisen perinteet paikkakunnalla ovat toki pitkät: tunnetuin keravalainen kautta aikojen lienee olympiavoittaja, mestarijuoksija Volmari Iso-Hollo (1907–1969), jonka nimikkoaukio patsaineen sijaitsee Keravan juna-aseman läheisyydessä.